Syyskuun lopussa minulle tarjottiin Luontopolkua eteenpäin -työpajan sekä Nuorisokeskus Marttisten kautta mahdollisuutta lähteä Unkariin Erasmus+ -koulutukseen. Tartuin tähän tilaisuuteen täynnä intoa: hankin pikaisesti passin, tein hakemuksen englannin kielellä järjestäjäorganisaatiolle Unkariin ja jäin odottamaan lisätietoja. Melko pian tulikin tieto, että pääsen lähtemään tuohon seikkailuun, ja isoimpana yllätyksenä tuli se, että lähden seikkailuun ainoana Suomesta.
Seuraavat päivät menivät käytännön asioiden, kuten lentojen ja matkustamiseen liittyvien juttujen selvittelyssä. Kaikki oli minulle jo tuossa vaiheessa uutta ja ihmeellistä, sillä tämä reissu oli myös ensimmäinen ulkomaanmatkan. Reissuni läheni ja ilmassa oli paljon kysymyksiä ja jännitystä; ”miten pärjään?”, ”selviänkö?”, ”mitä jos?”. Näiden kysymysten lisäksi oli kuitenkin myös ehdottomasti positiivista jännitystä, intoa, odottamista, millaiseen seikkailuun pääsen, mitä tulen kokemaan, oppimaan ja näkemään.
Ennen koulutusta meille osallistujille ja kouluttajille luotiin oma WhatsApp-ryhmä. Siellä tutustuimme jo toisiimme, kerroimme itsestämme asioita kuten keitä olemme, mistä tulemme.
Tuon ryhmän kautta varasin yhdessä muutaman henkilön kanssa majoituksen Budapestistä, jossa vietimme yhdessä aikaa ennen koulutuksen alkua. Pari päivää ennen reissun alkua aloitin pakkaamisen. Mitä kaikkea tarvitsen mukaan? Millainen sää Unkarissa on? Mitä kaikkea teemme, mitä ohjelmassamme on? Oli uusi haaste pakata rinkkaa. Ehkä kymmenen rinkan purun ja uudelleen pakkaamisen jälkeen olin valmis. Enää piti vain malttaa odottaa lähtöaamuun.
Kymmenen päiväisen koulutuksen sisältö ja suunnitelmat hahmoteltuna aikajanalle.
Reissun ensimmäinen aamu: matkustuspäivä. Lähdin aikaisin aamuyöllä kohti Helsingin lentokenttää. Lentokentälle saapumisen jälkeen kaikki meni helposti ja nopeasti, ja seuraavaksi alkoi lennon lähdön odottaminen. Jännitys tiivistyi entisestään, kun matka kohti Unkaria alkoi. Jo kaikki tämä oli niin hienoa ja ihmeellistä.
Laskeuduimme lentokentälle, kieli vaihtui suomen kielestä englantiin. Saatuani tavarani jäin odottamaan yhtä ryhmämme henkilöä, jonka kanssa olimme sopineet, että menemme yhdessä lentokentältä Budapestin keskustaan, missä majoituksemme sijaitsi. Hyvän tovin lentokentällä seikkailtuamme löysimme toisemme erilaisten kuvavihjeiden ja livesijainnin perusteella. Tässä kohtaa itselleni tuli valtava kiitollisuus ja into, sekä jännitys purkautui, kun tajusin, että olen oikeasti lähtenyt seikkailuun ja koulutukseen toiseen maahan.
Seikkailimme lentokentältä bussilla Budapestin ydinkeskustaan, ja pienen kävelymatkan päästä löysimmekin majoituspaikkamme kauniin kadun varrelta. Pidimme pienen levähdystauon ja kävelimme lähialueilla. Pian seuraamme liittyi kaksi henkilöä lisää. Yhdessä vietimme aikaa matkustuspäivän sekä seuraavan päivän ajan. Kävimme syömässä, katsomassa erilaisia nähtävyyksiä sekä tutustuimme toisiimme. Kaksi päivää meni todella nopeasti Budapestissä uuteen paikkaan tutustuen ja laskeutuen.
Kolmas päivä Unkarissa alkoi. Se tarkoitti myös koulutuksen alkamista. Matkustimme parin tunnin ajan Budapestistä Répáshutan kylään Koillis-Unkariin. Paikka, jossa koulutuksemme oli, on nimeltään Pénzpataki Vadászház – kaunis, ihana paikka maaseudun rauhassa.
Matka meni nopeasti käyden hyviä keskusteluja ja ihaillen ohi meneviä maisemia, vuoria ja syksyn väreissä olevia puita. Matkan aikana jännitys ja malttamattomuus odottaa perille pääsyä kasvoivat, koska tiesin, että pian koko meidän ryhmämme on oikeasti samassa paikassa ja pääsemme tutustumaan toisiimme sekä kokemaan, tekemään ja oppimaan yhdessä. Aika kului nopeasti ja pian olimmekin jo koko ryhmä koossa. Seuraavaksi oli vuorossa yhteinen illallinen, joka oli täynnä puheensorinaa, jännitystä, iloa, naurua ja hymyä.
Tiina sai koulutuksen aikana paljon uusia ystäviä ympäri maailmaa.
Koitti seuraava aamu ja ensimmäinen kokonainen koulutuspäivä, joka alkoi yhteisellä aamiaisella. Heti aamusta kaikki olivat täynnä jännityksen tuottamaa intoa siitä, mitä kaikkea päivä pitää sisällään. Yhteinen ohjelma alkoi käymällä läpi koulutuksemme aikatauluja sekä sisältöä. Kävimme keskustelua muun muassa siitä, mitä on kokemuksellinen oppiminen ulkona, miten kokemukset vaikuttavat oppimiseen ja miten luonto vaikuttaa oppimiseemme? Meillä oli erilaisia ryhmähaasteita, joiden elementtinä oli pitkä kiipeilyköysi, jota kouluttajat pyörittivät hyppynarun tapaan. Saimme yhtenä isona ryhmänä tehtäväksemme päästä köyden toiselle puolelle, ja toteutimme tehtävää aina erilaisin säännöin. Päivän aikana kävimme myös läpi keskustelua ja reflektointia siitä, mitä me olemme yhdessä ryhmänä sekä yksilöinä oppineet ja miten luonto on meihin vaikuttanut.
Toisena päivänä hyppäsimme eräensiavun pariin. Ensin kävimme läpi teorian avulla sitä, miten kohdata loukkaantunut ihminen, mitä me teemme auttajina ja millaisia eri tilanteita voi tulla vastaan erityisesti retkeily- ja ulko-olosuhteissa. Näitä pääsimme sitten vielä harjoittelemaan pienryhmissä, joissa yksi otti loukkaantuneen henkilön roolin ja kaksi auttajien roolin. Tämä oli todella hyvää sekä tärkeää harjoittelua, koska harjoittelimme oikeasti luonnossa ja harjoittelimme erilaisia tilanteita, esimerkkeinä kiipeilyonnettomuus ja patikointionnettomuus.
Ensimmäisenä ja toisena päivänä meillä oli ilta-aikaan Intercultural night, jolloin vietimme aikaa yhdessä ja saimme kuulla jokaiselta henkilökohtaista tietoa esimerkiksi omasta kotimaasta, työstä, vapaaehtoistyöstä tai organisaatioista. Moni oli tuonut tarjolle myös kotimaansa herkkuja. Pääsinkin kertomaan ensimmäisenä Luontopolusta: mikä se on ja mitä me teemme sekä jakamaan omia kokemuksiani. Tuliaisiksi vein Luontopolun voimavarakortit kouluttajillemme käyttöön, ja sain myös näyttää Luontopolun 10-vuotissynttärivideon. Luontopolun lisäksi kerroin myös nuorisokeskuksistamme, sillä onhan itselläni myös jo niistä kokemusta ja oppia. Sain paljon kysymyksiä, intoa, mielenkiintoa sitä kohtaan, mitä meillä Suomessa on ja näistä syntyi hyviä keskusteluja.
Kolmas päivä piti sisällään alaköysitoimintaa (”low ropes”). Pääsimme oppimaan teoriassa ja harjoittelemaan käytännössä erilaisten slack line -ratojen tekemistä, miten hyödynnetään kiipeilyköysiä, miten slack line -liinoja laitetaan paikoilleen sekä muutaman erilaisen solmun tekemistä. Teimme pienryhmissä jokainen hiukan erilaisia ratoja ja pääsimme näkemään, millaisia muiden ryhmien ratoja sekä kokeilemaan niitä. Vielä illasta käänsimme hiukan katseita kohti seuraavia päiviä, sillä meillä oli alkamassa kolmen päivän patikointireissu.
Seuraavaksi starttasikin neljäs ja jännittävä päivä: oli starttaamassa parin vuorokauden patikointi Bukkin kansallispuistoon. Pakkasimme, lajittelimme ruoat, kävimme läpi yhteisiä tavaroita, ja keskustelimme siitä, millainen fiilis kaikilla oli tuosta alkavasta patikoinnista. Lisäjännitystä jokaiselle toi myös se, että aikataulumme muuttuivat moneen kertaan päivän aikana sääolosuhteiden vuoksi. Pitkin päivää oli kovia sateita, ukkosta ja myrskyä, jotka veivät meidän aloitustamme myöhemmäksi. Jo valmistelujen aikana pääsimme retkitunnelmaan, sillä sääolosuhteet muun muassa katkaisivat sähköt, ja pakkasimme sitten otsalamppujen valossa.
Vihdoin sää parani sen verran, että oli turvallista lähteä. Tuossa kohtaa olikin jo myöhäinen ilta, joten reissumme alkoikin yöllisellä seikkailulla. Täysikuun valossa taivalsimme kansallispuiston polkuja – puheensorina ja joidenkin laulelu pitivät hyvää fiilistämme yllä. Koko matkan suunnistimme kartan ja kompassin avulla, yhdessä navigoimalla. Jossain vaiheessa yötä olimme perillä ensimmäisessä kohteessa, söimme ja menimme nukkumaan.
Tiina kertaamassa kartan lukemista ja kompassin käyttöä.
Viidentenä ja patikointireissun ensimmäisenä aamuna heräsimme ihanan lämpimään ja aurinkoiseen säähän. Yhdessä valmistimme aamupalaa, kävimme läpi päivän suunnitelmaa sekä laitoimme tavaroitamme valmiiksi. Omalla kohdallani päivän fiilistä laski migreeni, mutta osana ryhmää toisten kanssa oli parempi olo, sillä tiesin ettei yksin tarvitse pärjätä. Tähän päivään sisältyi myös erilaisia ryhmähaasteita, vihjeitä ja tehtäviä, joiden avulla löysimme aina seuraavan kohteen kartalta.
Pääsin yhdessä toisen ryhmäläiseni kanssa navigoimaan ensimmäisen osuuden matkasta ja kertaamaan kompassin käyttöä sekä tekemään yhdessä. Matkalla pidimme taukoja: oli lämmin päivä, joten piti muistaa syödä ja juoda, ja samalla kävimme keskustelua, miten jokainen jaksaa. Ryhmämme tuki, auttoi ja kannusti toisiaan.
Toisen patikointipäivän aikana ja erityisesti iltana jouduin paljon pohtimaan omia voimavarojani ja vointiani, sillä migreeni oli edelleen mukana. Päädyin jättämään toisen yön metsässä väliin ja palasin takaisin koulutuskohteeseemme. Päätöksen tekeminen oli vaikeaa ja ahdistavaa, mutta jälkeenpäin ajateltuna oli oikea ratkaisu kuunnella omaa terveyttä sekä myös miettiä päätöksiä turvallisuuden rajojen näkökulmasta.
Kuudes päivä ja koulutuksen puoliväli starttasi koulutuskohteestamme. Oli jälleen ihanan lämmin aamu. Söin aamupalaa ja lähdin yksin tekemään oman pienen seikkailun tien toiselta puolelta alkavaan kansallispuistoon. Tein termospulloon mukaan kuumaa kaakaota, kävelin, nautin auringosta ja reflektoin kuluneen viikon aikana tapahtuneita juttuja. Aamupäivän aikana ryhmä palasi myös retkeltä takaisin ja teimme yhdessä varustehuoltoa. Jokaisella oli aikaa myös lepoon ja omaan aikaan. Myöhemmin vielä kävimme koko ryhmänä läpi keskustelua ja reflektointia koko retkikunnan ajalta: millainen kokemus oli, mitä tapahtui näiden kolmen päivän aikana, mitä opin, mikä oli vaikeaa ja mistä olen ylpeä?
Seitsemäs ja jännittävä päivä, sillä koko päivän oli tiedossa yläköysitoimintaa. Metsään oli rakennettu puiden väliin tikapuut, jotka ulottuivat kymmenen metrin korkeuteen, tietenkin turvavarusteita käyttäen. Tämä olikin parihaaste. Teimme siis kiipeilyn parin kanssa, sillä tikapuiden askelmat oli rakennettu niin, että niihin ei itse helposti päässyt, vaan tarvitsimme siihen toisen apua. Melkoisen jännittävää ja aivan uudenlainen juttu. Meidän ryhmämme oli aivan huippu, kannustimme ja tsemppasimme toisiamme koko ajan, kommunikoimme oman parin kanssa tehtävän aikana sekä kuuntelimme apuja ja neuvoja toisilta. Vielä tätäkin kirjoittaessa nousee hymy ajatellessani tuota päivää. 
Tiina parinsa kanssa tikapuuhaasteen parissa.
Koitti kahdeksas ja yhdeksäs päivä, jotka pitivät sisällään pienryhmissä suunniteltuja ja ohjattavia työpajoja. Saimme siis tehtäväksemme pienissä ryhmissä suunnitella työpajan, joka piti sisällään koulutuksen aikana oppimaamme, ja nämä työpajat ohjasimme sitten toisille ryhmille. Työpaja, jonka ryhmäni suunnitteli, oli alaköysitoimintaan sekä toisiin luottamista. Suunnittelimme ja rakensimme siis metsään yhden alaköysiradan, jossa toiset ryhmät suorittivat erilaisia tehtäviä, muun muassa silmät suljettuna slack linen päällä, samalla luottaen ympärillä oleviin ihmisiin, jotka toimivat apuna. Jokaisen pienryhmän työpaja oli todella mielenkiintoinen ja opettavainen, opimme asioita yksilöinä sekä ryhmänä itsestämme ja toisistamme.
Kymmenes ja myös samalla jo viimeinen päivä alkoi yhdessä aamupalalla jo hiukan surullisin fiiliksin siitä, että pian koulutus päättyisi. Viimeinen yhteinen päivä piti sisällään reflektointia koko ryhmänä sekä pareittain siitä, mitä koulutuksessa on ollut, mitä olen oppinut itsestä, toisista ja menetelmistä, mitä vien mukanani kotiin ja tulevaisuuteen sekä miten hyödynnän oppimaani?
Kävimme myös kaikista ryhmäläisistä ”palautekierroksen”, jossa kerroimme toisille esimerkiksi mitä opimme heistä ja millaisia he mielestämme ovat sekä annoimme tukea ja kannustusta ja kerroimme positiivisia asioita. Päivän päätteeksi meille jaettiin todistukset koulutuksesta, ja söimme yhdessä viimeisen illan illallista, samalla jo jouduttiin heipatkin sanomaan. Tuo ilta oli täynnä iloa, haikeutta ja hymyä.
Seuraavana aamuna söimme vielä aamupalan, sanoimme heippoja ja lähdimme kohti Budapestiä pienissä ryhmissä, vähän eri aikoihin. Budapestiin tie vei takaisin bussilla sekä junalla. Minulla oli tiedossa vielä yksi yö Budapestissä ennen kotimatkan alkua takaisin Suomeen. Muutama muukin ryhmästä oli vielä tuon saman ajan Budapestissä, ja heidän kanssaan vietimme vielä yhdessä aikaa. Haikein mielin piti sanoa viimeisetkin heipat, mutta ei onneksi lopullisesti hyvästejä.
Ylpeitä ja onnellisia Erasmus+ -koulutukseen osallistuneita, Tiina kuvassa oikealla.
Koitti lauantaiaamu ja matka kohti kotia alkoi. Budapestin lentokentällä ollessa ja Suomeen matkustaessa oli aikaa miettiä, mitä kaikkea sitä olikaan melkein kahden viikon aikana tapahtunut. Todella paljon hienoja, uusia, opettavaisia asioita. Kokemusten repussa on nyt paljon oppia muun muassa ulkona oppimisen menetelmistä, oman itsensä kuuntelemisesta ja avun pyytämisestä. Äärettömän kiitollinen ja onnellinen olo.
Koulutuksen aikana käytimme paljon aikaa oppimisen lisäksi oppimamme reflektointiin, kun yhdessä jokaisena iltana keskustelimme päivän teemoista ja esitimme kysymyksiä sekä pohdintoja siitä, miten hyödyntää menetelmiä tulevaisuudessa. Reflektointi oli iso ja tärkeä osa koko koulutusta, mikä oli hienoa. Ennen koulutusta jännitti äärettömän paljon lähtä yksin ulkomaille ensimmäiseen Erasmus+ -koulutukseen, englannin kielen puhuminen sekä miljoona uutta asiaa. Mutta tässä vaiheessa, kun mietin, on olo niin onnellinen ja ylpeä itsestäni, kun päätin ottaa haasteen vastaan.
Arvokas kokemus, ja uudelleen lähden ehdottomasti, milloin vain! Nyt on uusia ystäviä ympäri maailman, joiden kanssa on yhteydenpito jatkunut aktiivisesti edelleen. Kiitokset Luontopolkua Eteenpäin Työpaja sekä Nuorisokeskus Marttinen tästä mahdollisuudesta! Ja kiitos jokaiselle koulutuksessa mukana olleelle, järjestäjä organisaatiolle Élményakadémialle, teitte tästä kokemuksesta unohtumattoman!
Tiina
Luontopolun vertaisohjaaja
